Leffa sai miettimään!

Kuka voisi kuvitella, että jokin leffa voisi saada tytön näinkin sekaisin. No Teemu sai. Käytiin katsomassa Selänne-leffa. Ja voinen sanoa, että se oli hyvin tehty ja mahtava leffa. Täynnä, tunteita, kuvauksia ja huumoria. Mutta myös kerto karun totuuden urheilusta. Leffan aikana itselle tuli muistoja "miltä tuntui kun nostin juniorina pytyn joukkuekavereiden ympäröimänä ylös" tai se tunne kun voitit jotain suurta ITSESI!

Kun palaa vuosiin kun sitä oranssia nahkakuulaa vielä pomputteli. Useita tunteja salilla. Taisteltiin huimasti herhiläispaidassa. Koripallojoukkue oli silloin kuin toinen perhe ja sali kuin toinen koti. Se tunne kun voitettiin aluemestaruus ja se kun yläasteella päästiin koulujen välisten pelien finaaleihin ja oltiin lopulta taistelemassa mitallista. Ne lukuisat fanibussi reissut nokkahuiluineen ja palosireeneineen kohti Helsinkiä. Niitä tunteita ei vain unohda. Se kuinka lähellä koripallo oli aina minussa sykkinyt. Ne kyyneleet mitkä valui poskia kun joku peli hävittiin tai jokin harjoitus ei onnistunut. Lukuisat kotiarestit kun harkkoihin ei päässyt. Se tunne kun haluat päästä pelaamaan liikuntatalon isolle parketille koko kentälle, missä esikuvatkin ovat pelanneet. Ja kun se viimein toteutuu loppiaisturnauksessa tuntee itsensä isoksi ja taitavaksi pelaajaksi. Tai sekin hetki kun valmentaja lyö kouraan viime kauden pelipaidan, jossa lukee #10 Robinsson. Se tunne kun saat pukea yhden esikuvan paidan päälle ja joka on tällä hetkellä vanhin pelaaja naisten korisliigassa. Muistan vieläkin vanhan Variksen sanoen tuomaroidessaan " Ettekö te saa tuota Robinssonia kuriin". Se Robinsson oli minä. Pieni hentoinen tyttö isossa pelipaidassa. Mutta ne onnen kyyneleet voi tulla niinkin pienestä kuin voittaa muuramen tytöt. Mutta hetkessä kaikki on ohi. Yksi loukkaantuminen ja tunne on se, että tässäkö tämä oli. Sieltä kumminkin noustiin. Mutta lopulta vaivat ja joukkue nujerti tämänkin nuoren tytön unelman maajoukkuepelaajan paikasta sekä pelaamisesta liikuntatalon isolla parketilla edustusjoukkueen pelipaidassa. Tämä oli se minun haave ja unelma joka kuitenkin jäi täyttämättä. Comebackistä on haaveiltu ja pieni muotoisen tein viime keväänä kun pääsin pelaamaan Simabasketissa yhden pelin ensimmäistä kertaa elämässä eri pelipaidassa kuin koskaan ennen. Edustaen Rovaniemen NMKY:tä. Tuo haave lopullisesti kentille palaamisesta jäi kuitenkin vielä haaveksi. Joskus haaveilin siitä, että me kaikki kolme sisarrusta vielä joskus pelattaisiin yhdessä Äänekosken Huiman pelipaidassa edustusjoukkueessa. Ja Miia voisi kuuluttaa "kolme Ämmää seikailee"...

Kun koripallo vaihtui lenkkareihin ei sitä alkuun ollut aavistustakaan mihin sitä oltiin ryhtymässä. Lukuisat kilometrit vuoteen ja kisoissa aina viimeisenä. Mutta silti välillä mitallitilikin avattiin ja valmentajalle suklaakakkuja leivottiin. Vammat olivat kadonneet ja menoa ei voinut estää. Muutamia vastoin käymisiä aiheutti pitkät kisamatkat kun ei vielä ollut ajokorttia ja joskus piti äidiltä anella pääsyä SM-maastoihin Savonlinnaan. Ne pienet tavoitteet tuntui mahtavalta saavuttaa. Se miten henkisesti kasvoin vuosien aikana urheilijana. Muistan sen vieläkin kun voitin TUL mestaruuden 3000m. Viimeinen  200m maaliin lähin ottamaan loppukiriä isä kannustaa ensimmäistä kertaa kisoissa n.100m ennen maalia pituushyppy paikan nurkalta. Pääsen lopulta viimeisessä kaarteessa ohi ainoasta haastajasta. Ja pidän pintani loppuun asti. Se itku mikä pääsi. Että olen kerrankin Mestari! Ja se tunne mitä isä sanoi jälkikäteen " En uskonu että pääset ohi". Ne sanat kaikuu vieläkin korvissani. Vaikken juoksussa koskaan saavuttanut ns. SM-mitallia. Olen tyytyväinen siihen, että sain kokea olevani urheilija. Ja sen, että se työ oli vain minusta kiinni. Siihen ei tarvittu joukkuekavereita. Lopulta ylikunto vei voiton ja oli aika palata ajassa taakse päin. 

Jatkoin juoksu-uran jälkeen ratsastusta, joka oli ollut tauolla muutaman vuoden juoksun takia ja senkin, että se vain jäi kuvioista. Paluu kisakentille oli haaveena ja se viimein toteutui. Nytten olen kesän elänyt unelmaa siitä, että minulla on ollut hevosia tarjolla niin koulutus kuin kisapuolelle. Kesän kisat on menny mahtavasti. Ja luvassa on varmasti paljon lisää. Mahtavin ja ikimuistoinen kokemus oli hypätä aaltokankaalla Merijalla. Se tunne kun pääsin maaliin ja yleisö taputti. Minulla valui poskilla kyyneleet kun muistelin Aittolahden aikoja. Talli jossa pikkutyttönä vietin aikaa useita tunteja illassa. Äiti soitti "joko tulet?"... aina kuului vastaus "En vielä" tai "Äiti saanko mä olla vielä vähän aikaa?". Merija toi muistot mukanaan Äänekoskelta. Ja ei voi muuta kuin kiittää Hannaa mahtavista junnuvuosista ja ihanista tunneista. 

Mutta elänkö nyt sitä unelmaa? Ehkä se on pakko myöntää, että ei sitä voi käsin kirjoittaa valmiiksi. Mutta haaveena minulla on päästä ratsastuksen puolella niin pitkälle kuin mahdollista. Koittaa rakentaa siitä elämästä niin hyvä unelma kuin on mahdollista.